"Kyllä lapsenkin kanssa voi matkustaa"

Ymmärrän erinomaisesti, että perheet ovat erilaisia, tarpeineen ja tottumuksineen. Kuvaan seuraavassa asiaa ainoastaan oman kokemukseni ja perheeni näkökulmasta.

Koko raskausajan meitä valmisteltiin tulevaan elämänmuutokseen pienten vaatteiden ja erilaisten tarvikkeiden lisäksi otsikon lauseella. Tottahan se on, kyllä  lapsen kanssa voi matkustaa. Se mitä voi tehdä ja se mikä on miellyttävää ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Tämä menee todennäköisesti epäsuosittujen mielipiteiden kategoriaan, mutta rehellisesti sanottuna pienen lapsen kanssa matkailu on ollut minulle haaste. 

Nyt ei pidä ymmärtää väärin: rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän on aivan mahtava tyyppi. Hän on nopea hoksaamaan asioita, loputtoman utelias, oppinut nopeasti liikkumaan,  reipas ja rohkea, sekä hyvä ilmaisemaan tahtonsa. Näistä hienoista piirteistä johtuen hän kyllästyy helposti, ei viihdy rattaissa, juoksentelee (kovaa!) holtittomasti ympäriinsä, sekä kirkuu ja kiljuu kun asiat eivät mene hänen mielensä mukaan. Lisäksi hän on temperamentiltaan hitaasti lämpenevää sorttia ja nauttii, kuten kaikki pienet lapset, rutiineista. Aika tavallinen lähes 18 kuukauden ikäinen. Näen hänessä upean seuramiehen ja kanssaseikkailijan, kun hän on ensin hiukan kasvanut. 

Kirjoitin Facebook-sivullemme aikalailla vuosi sitten, että palaan vielä siihen miltä tuntuu olla vuosi matkustamatta, mutta että se tuntui paljolta ja ei oikeastaan miltään. Raskaana olo ei ollut itselleni mitään herkkua ja se rajoitti mm. syömistä melko paljon. Muiden raskauteen liittyneiden alkuvaikeuksien takia en halunnut ottaa mitään ylimääräisiä riskejä. Oli ihan kivaa olla välillä vain kotona, tai ainakin se oli huomattavasti stressittömämpää kuin olla varuillaan ja tivata ravintolassa annosten yksityiskohtia (ja silti lautaselta saattoi löytyä korvasieniä). Samoin pienen vatsavaivaisen vauvan kanssa olin mieluummin kotona kuin huolehtimassa lapsen ja muiden ihmisten viihtymisestä ja hyvinvoinnista vaikkapa lentokoneessa. 

Matkahaaveita oli (ja on), mutta maailma näyttäytyy nyt erilaisena ja riskien arviointi lapsen kanssa matkustaessa on eri tasolla kuin kahden aikuisen reissulla. Ennen riitti ulkoministeriölle tehtävä matkustusilmoitus tekemään olon turvalliseksi maailmalla. Viime talven Floridan reissulla pienikin turbulenssi lentokoneessa sai vannomaan, etten enää koskaan poistu maankamaralta, jos tästä selvitään hengissä. Huolehdin aasialaisista supervatsapöpöistä ja yhteiskunnallisista levottomuuksista, joihin aiemmin suhtauduin asenteella “maalaisjärjellä pärjää”.

Samoin jo raskausaikana meille kerrottiin, että lapsen kanssa matkustaminen on tietenkin erilaista. Muuta en kuvitellutkaan. Kun sitten lähdimme pitkään odotetulle lomamatkalle marraskuussa ymmärsin, että pienen lapsen kanssa matkaaminen syö aika paljon nimenomaan sitä, mikä on tehnyt minulle matkustamisesta nautittavaa. Nyt arjen pitää pyöriä myös matkalla. Tuttipullojen pesut, loputon pyykin kertyminen, kiukkukohtaukset  ja huonosti nukutut yöt tulivat mukaan myös lomalle. Pitkät ravintolaillalliset vaihtuivat nopeasti hotkaistuihin pääruokiin tai hotellihuoneeseen tilattuun pitsaan, kun lapsi ei luonnollisestikaan viihtynyt montaa tuntia pöydän ääressä ja alkoi olla jo kiire iltapesulle ja nukkumaan. Illat kuluivat hotellihuoneessa hämärässä telkkaria hiljaisella katsellen tai kirjaa lukien (mistä kyllä sinänsä nautin, toivoisin aina ehtiväni lukea enemmän!). Katse ei noussut päiväuniajan ulkopuolella montaa kertaa horisontin yläpuolelle. Samoin paljon odottamamme ajomatka Key Westiin upeine maisemineen oli lähinnä selviytymistaistelu, sillä mieleen ei etukäteen tullut, että autoilua Suomessa vihaava lapsemme ei todennäköisesti pidä siitä yhtään enempää rapakon toisella puolen. Minulle matkustaminen on ollut ennenkaikkea elämyksiä ja parisuhdeaikaa, jotka vauvan tai taaperon kanssa ovat vähän tuurista kiinni. 

En ole kokenut hankalaksi lapsen kanssa liikkumista tai mitään pakkaamiseen liittyvää, ne ovat puhtaasti järjestelykysymyksiä ja itseasiassa pikkulapsen kanssa kulkiessa apua saa varsinkin Suomen ulkopuolella todella helposti ja pyytämättä. Ulkomailla myös rakastetaan lapsia ja juuri esimerkiksi ravintolassa palvelu on ollut perheellemme ensiluokkaista ja lapsen tarpeet ensisijaisesti huomioivaa. Lapsen kanssa reissaaminen ei minusta ole ollut siis hankalaa, vaan kyse on enemmän omasta henkisestä tilasta ja siitä, mitä matkustaminen minulle on tarkoittanut ja merkinnyt. Ei talven reissumme mikään katastrofi ollut, päinvastoin. Se meni ihan mukavasti ja Karibian alue on lempikohteeni edelleen. Rakastuin Key Westiin rankasta matkasta huolimatta palavasti. Tällä hetkellä matkallaolo kuitenkin ottaa enemmän kuin antaa ja se tekee oloni haikeaksi.

Olemme päättäneet ettemme kummemmin matkusta seuraavaan vuoteen. Sinä aikana lapsemme abstrakti ajattelu ehtii kehittyä niin paljon, että häntä on jo helpompi valmistella matkaan ja sanoittaa hänelle asioita. Hän oppii ehkä sietämään pieniä aikatauluista lipsumisia tai yllättäviä muutoksia hieman paremmin. Minä ehdin kasvaa ihmisenä ja sopeutua taas uuteen vaiheeseen. Lapsen kanssa matkustamisessa on tietenkin jo nyt hyviä asioita. Tulevaisuudessa haluan näyttää lapselleni maailmaa vielä lisää, odotan sitä jo paljon. Voin lisäksi allekirjoittaa lähes kaiken tässä mainiossa postauksessa kuvatuista asioista

Miltä päätös matkustamattomuudesta sitten tuntuu? Paljolta ja ei miltään. Muutimme vuosi sitten Helsinkiin ja vilkkaan matkustajasataman vieressä asuminen lievittää pahinta tuskaa. Kävelen usein satamaan katselemaan kansainvälisiä isoja risteilyaluksia ja aistimaan tunnelmaa. Näin kesäaikaan satamassa on usein Royal Caribbeanin Serenade of the Seas, jolla olemme risteilleet Persianlahdella. Ilahdun aina nähdessäni sen. Iloisten turistien seassa kulkeminen tuo helpotusta omaan matkaikävään, mutta myös puristaa rintaa. Kyse on nimenomaan matkaikävästä, ei niinkään kuumeesta. Olen perustuksiltani levoton, koko ikäni kaivannut jonnekin osaamatta nimetä syytä tai kohdetta. Juuri nyt olen tyytyväisimmilläni siellä missä olen. Rakastan Helsinkiä, jossa voi helposti viettää pienen kaupunkiloman koska tahansa ilman pakkaamista ja hässäkkää. Tottakai haluaisin aina Pariisiin, Italiaan tai Floridaan, mutta juuri nyt en saa itseäni toden teolla innostumaan mistään uudesta kohteesta. Siksi pieni breikki on varmasti ihan paikallaan. 

Ja koska minkä ihminen itselleen lopulta mahtaa, tämän tekstin hautuessa luonnoksissa vietimme perheenä päivän Tallinnassa. Kaikilla oli ihana reissu.

- Ani